Kenraalin loki

setä muutti. Uuden kirjoituksen osoitteessa http://kenraalinloki.blogspot.com/

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään.

Miksi?

Onko niin että me kaikki olemme luontaisesti vajavaisia ja kaipaamme kumppanuutta täydentämään itsemme?

Onko niin että vaikka kuinka kehitymme ja muodostamme maailmankäsityksen ja persoonamme, on se silti jotenkin vajaa?

Olen eri mieltä.

Ihmisen tulisi olla täydellinen itsestään. Riippumaton eliö. Olento joka voi nauttia kauniista auringonlaskuista, hyvästä musiikista tai yön kauneudesta.

Toki onni on parasta jaettuna. Ja kai sekin on ihan persoonasta kiinni. Itseni mielestä kaikki kokemukset on parhaita jaettuna. Parhaat muistoni olen kokenut toisen ihmisen kanssa.

Ihmiset ovat erillaisia. Jotkut ovat sosiaalisia apinoita, toiset taas luontaisesti erakoita. Mutta palatakseni aivan alkuun, pitäisikö ihmisen tavoitella omaa henkistä täydellisyyttään?

Pitäisi.

Maailma on julma ja ihmiset vajavaisia. Ei tässä maailmassa ole tarkoitus pärjätä yksin. Ja suurin siunaus on se että hädän hetkellä voi pyytää apua. Ja saada.

Silti tuketuminen liika tukeutuminen toisiin (tai toiseen) on pitkällä tähtäimellä vaarallista. Jos ihminen perustaa koko elämänsä toisen ihmisen varaan, mitä tapahtuu kun toinen ihminen menee pois? Itkua ja hammasten kiris

et kuullut vaik oli ääntä kaikkialla…

Hiljaa totuin pimeyteen, sen levolliseen paijaukseen. Jätin näkyvän maailman taakseni. Päivistä tuli viikkoja ja viikoista kuukausia. Ja minun oli hyvä.

Uneksittuani ikuisuuden, tunsin jotain joka pakotti minut avaamaan silmäni. Odotin pimeyttä, näinkin valon. Alussa se oli hämärää, mutta huoneeni ääriviivat ja pienet esineet olivat selviä. Eivät vain muistoja jostain entisestä. Mustavalkoinen hämärä sai aamun valjetessa värejä, jotka hämmensivät minut. Yritin paeta sitä sulkemalla silmäni, mutten osannut enää. Katsoin avuttomana kuinka valo erosi pimeydestä, kuinka esineet heräsivät eloon. Kuulin ääniä kuin jostain toisesta maailmasta. Ääniä jotka kertoivat uudesta aamusta, uudesta alusta. Haistoin tuoksuja, muistin taas nimeni. Tajusin että olin nälkäinen. Nälkäinen ja heikko. Opettelin käyttämään jalkojani ja käsiäni. Ne olivat vanhemmat kuin muistinkaan. Valo valtasi enemmän tilaa. Muistin kasvoja, muistin nimiä. Muistin koko ihmiselon ja kaikki ne aiemmat. Muistin kuka olin, mistä olin tullut ja minne olin menossa ennenkuin matkani katkesi. Ennenkuin keskeytin sen vajotakseni vapauttavaan uneen. Vapauttavaan pimeyteen.

Nyt yö oli poissa, aamu oli tullut. Uusi alku. Avasin asuntoni luukut ja haistoin tuoretta ilmaa. Raikkaus täytti koloni. Muistin vihreäsilmäisen tytön. Muistin menneisyyden enkä pelännyt sitä enää. En enää.

Tutkailin itseäni kuvastimen läpi ja upposin sinisten silmien peitettyyn tuskaan. Ja kätkettyyn iloon. Sammumattomaan rakkauteen. Olin pakahtua voimasta joka levisi hurjasti syvältä sielusta sormenpäihin asti.

Tiesin kaiken, tunsin kaiken. Rakastin kaikkea eikä mikään ollut enää yhdentekevää. Tämä oli minun maailmani. Tämä on minun maailmani. Hiljainen yö on vain silmänlumetta. Pimeys vain valhetta.

Valon lapsi on taas hereillä. Maailma on kaunis. Ja näin on hyvä.

157/183

26 aamua, hallelujah

Oli aamuja jolloin olohuoneen pöydälle laskeutuva säde oli kuin julma muisto menneisyydestä. Sitten on aamuja kun tuosta säteestä tuli todellista.

Nousu…ihana nousu. Nousu pilvien yläpuolelle. Pimeys jää taakse.

Hetken vielä ja lopullinen voitto. Voitolta se tuntuu jo nyt. Loppu menee omalla painollaan.

Havahduin eilen siihen että lumi sulaa. Siis sulaa. Menee pois. Tosin hankea on se lähemmäs kaksi metriä että hetki menee vielä.

Kuukauden kestäneen masennuksen ja heti perään kolmen viikon sairausputken jälkeen hetken skarppina ja elossa tajusin kaipaavani sosiaalista elämää. Varma kevään merkki. Jani ajaa parran ja lähtee ihmisten ilmoille.

Täydellinen fyysinen romahdus, josta seurannut lähes viikon eristys, josta seurannut lievä psykoottisuus jonka voisi määritellä mökkihöperyydeksi.

Fysiikka pelittää (jotakuinkin) taas. Nyt pitäisi saada vielä kallo kuosiin niin voimme valmistautua kevääseen.

Se tarkoittaa siis paljon olutta, vielä enemmän savukkeita, erinnäisten päihteiden väärinkäyttöä, hyvää musiikkia ja kauniita tyttöjä. Ja pulkkamäki.

Tämä on jonkinlainen käännekohta.

Hyvät herrat, pidättäkää hengitystänne..

neljä seinää. katto. ikkuna josta loistaa välillä valoa. heikkous. pelko. sairas kroppa. kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen. muistoja. sekava pää. ei vapautusta. loukussa. loukussa oman mielen kanssa. masentunut? ei, tylsistynyt. liian voimaton tehdäkseen mitään mainittavaa. uni? ei tule. pysyvätpä painajaiset poissa. se hetki, ennenkuin ajatuksista tulee katkeria. tuuletus. totaalinen tuuletus. lepo. minkä vuoksi? noustaanko tästä vielä? toivottavasti. kaipaan huolenpitoa, kaipaan lämpöä, kaipaan hellyyttä, kaipaan rakkautta. jos jossain on vielä kauneutta se löydy ei ponnistelematta. olen tarpeeton. minusta on tullut tarpeeton. se on ok, olen kipeä. tarpeettomuudesta tulee riittämättömuuden tunne. en halua olla riittämätön. todellisuudessa en varmaankaan ole. riittämätön. ei pelko ole turhaa. nämä seinät käyvät liian ahtaiksi.

Tylsyys, nämä seinät käyvät todellisiksi.

en saa ajatuksista rauhaa. ne käyvät sekaviksi. niitä on liikaa. en saa niistä selvää. niitä on liikaa. niitä on liikaa.

Milloin viimeksi kaikki oli hyvin? milloin viimeksi olin ajatuksista vapaa? milloin viimeksi olin vapaa? onnen muistan. se on hyvä. se on hyvä. miksi se ei riitä? miksi mikään ei milloinkaan riitä? saisinpa puristettua kaiken ulos niin että edes kerran olisi hyvä? viimeiseen lauseeseen ei kuulunut kysymysmerkkiä. ehkä mä kaipaan onnettomuuden tunetta. ehkä mä en edes halua olla onnellinen? ehkä mä haluaisin vain raivota ja olla syystä vihainen. että saisin olla vihainen. miksi? mitä mä siitä saan? jotain tyydytystä? menneisyyden haamujen hyvitystä? menee kafkaksi tämä.

kaipaan. ehkä mä vaan kaipaan. en tiedä miten mä siihen suhtautuisin.

viha….tunteista mielenkiintoisin

onneksi se taittuu nopeasti

uni maistuu

särkylääkkeitä

kahvia

ja sitten teetä

loputtomasti teetä

teetä ja finrexinä

seljankukkamehua

se herättäisi kuolleetkin

outo tunne kun aivot ovat skarppina, mutta fysiikka pettää

yöt ovat nukkumista varten

päivät täyttyvät elokuvista ja south parkista

sattuu vähän

ei ole hyvä olla

menen ulos

pääsen huipulle ja tajuan että haluan takaisin

kuume ei nouse

mikä on normaali ruumiinlämpö?

kuuluuko alilämpö asiaan

mökkihöperyys

kaverin keikka korttelin päässä

ei kannata lähteä

se menee vain ryyppäämiseksi ja sitten on paha mieli

tai sitten tekee mieli vain lähteä kotiin kokoajan

miltä tuntuu olla terve?

miltä tuntuu olla kokonainen?

ääääääääääääääh….vihaan tätä

ois edes kunnolla sekaisin että vois torkkua vuorokaudesta toiseen

sanoit minulle, ajattele jotain kaunista.

Ajattelin itseäni.

Se tunne kun saa vain nukkua. Kukaan ei vaadi sinulta mitään, eikä vaadi olemaan missään (tai mitään) ja menettämällä yhden vuorokauden et todellisuudessa menetä mitään. Väsyneenä maailmasta tulee kafkalainen näytelmä. Absurdi hullun uni. Se voi olla kaunis, kunnes siitä tulee todellisuutta. Ja todellisuudessa ei ole mitään kaunista.

Minä

Kuka minä olen? Missä minä olen? Olenko hyvä? Olenko kunnossa?

Kaikki se kauneus jonka yhdistän itseeni on poissa. Talviunilla. En muista aamua jolloin kaikki olisi ollut hyvin. Vain kertakaikkisen täydellistä. Jotain on aina puuttunut. Tai ollut huonosti.

Se saa luvan loppua…nyt

Tänään on se päivä kun kukaan ei tarvitse minua, enkä minä tarvitse ketään. Nukun kun tuntuu siltä. Syön kun tuntuu siltä.

Minä olen kaunis, minun pitäisi vain muistaa se itsekkin. Tuntuu kuin tuhoaisin kaiken yrittämällä olla se mihin olen tottunut, mihin en vain tässä hetkessä pysty.

Elämä ei ole elokuvaa. Mutta ainakin tässä filmissä on tähän asti ollut kauniita auringonlaskuja, maagisia suudelmiä. VIhreäsilmäisiä hymyileviä tyttöjä ja täydellisiä aamuja.

Nyt on hyvä

Saari

Korsisaari

Korsisaaren morsian

Ehkä ensimmäinen lapsuusmuistoni oli Korsisaari. Saari sijaitsi kivenheiton matkan päässä kaupungista ja isälläni oli tapana viedä meidät saarelle heti keväällä jäiden sulettua. Muistan vahvasti tervan tuoksun isäni veneessä ja ulapan ja vaahtopäiden hurjan tanssin.

Me kyhjötimme märkinä ja surkeina paatin pohjalla toisiimme kietoutuneena kun isäni vain nauroi uhmaten merta. Sen ehkä muistan isästäni parhaiten. Nuo tulta leiskuvat silmät, vapauden tunnun ja valkean hymyn.

Nyt olemme aikuisia ja vene on poissa. Niin on isäkin.

Kuitenkin Korsisaari on säilynyt muistoissani raikkaana ja jotenkin salaperäisenä.

Muistan kuinka rantauduimme kallioselle rannalle sen suojaisaan poukamaan ja asetuimme taloksi hylättyyn kalastajamökkiin. Isä huolehti siitä että kamina pysyi jatkuvasti lämpimänä ja kuivasi märät vaatteemme. Muistan kuinka istuimme korsista ja ajopuista kasatun nuotion ja soitti kitaralla hassuja lauluja ja kertoi tarinoita nuoruuden uroteoista, muinaisen maailman hirviöistä ja kummituksista.

Varsinkin muistan kummitustarinat.

Yksi isäni kertomista tarinoista kertoi juuri Korsisaarella asuneesta perheestä.

Perheen isä oli ollut menestynyt viinatrokari kieltolain aikaan ja tuloillaan ostanut syrjäisen saaren ja rakentanut sinne suuren kartanon. Myöhemmin perhettä oli kohdannut traaginen onnettomuus ja talo oli palanut perustuksiaan myöten. Tarina kertoi että perheen äiti oli ollut uskoton ja kiivasluontoinen mies oli tappanut vaimonsa ja tuikannut talon tuleen.

Vuosia myöhemmin saaren valloittaneet kalastajat kertoivat kuinka tyyninä kesäöinä pystyi kuulemaan äidin vaimeat avunhuudot ja jotkut olivat nähneet perheen nuoren ja kauniin vaaleahiuksisen tyttären vaeltelevan öisin saaren pieniä polkuja pitkin etsien kotia, jota ei enää ollut.

En koskaan nukkunut hyvin noina öinä saarella. En ennenkuin isäni peitteli meidät kunnolla ja sanoi vartioivansa untamme. Hänellä oli tapana istuskella kalastajamökin verannalle pitkälle yöhön, polttaen piippuaan ja kuunnelen öistä merta.

Nyt vuosia myöhemmin löydän itseni seilaamasta samaisella ränsistyneellä tervalta tuoksuvalla veneellä kohti ulappaa ja kaukaista Korsisaarta. Minä ja Balthazar.

Saavuin saarelle.

Minun kesti hetken paikantaa kallioiden väliin jäävä suojaisa poukama jonne jättää vene. Korret olivat väistyneet lepikon tieltä, mutta polku oli vielä näkyvissä. Balthazar juoksi pitkin rantaa veneen ja metsänreunan väliä, aina välillä yrittäen syödä kaiken vastaantulevan, puunkarikoista pienempiin nisäkkäisiin.

Aloitin taivalluksen rannalta kohti saaren toista reunaa. Isä kutsui sitä pohjoiskärjeksi. Kerran näimme sen kallioilta revontulet elokuun yössä. Ehkä ne olivat kaupungin valot.

Kalastajamökki oli tutulla paikallaan. Kukaan ei varsinaisesti enää käyttänyt mökkiä, saaristolaisromantiikka oli kuollut tehokalastuksen ja liikkuvan laajakaistan myötä.

Poistin kaminan piipusta harakanpesän ja asetuin taloksi.

Seinillä oli kuvia troolareista ja muista kalastukseen liittyvistä asioista. Pöydällä lojuvan pölyisen päiväkirjan viimeisin merkintä oli syyskuulta 1998. Kirjoitin siihen oman nimeni ja kirjoitin aforismin. Mietin hetken ja lisäsin vielä ovensuussa kuolaavan Balthazarin nimen. Levitin makuupussin sängylle ja päätin torkahtaa hetkeksi. Kun heräsin oli jo yö.

Polttelin savuketta kuistilla ja katselin kuun valaisemaa merta. Mietin saunan lämmittämistä, mutta päätin tarkistaa sen kunnon seuraavana päivänä ja mennä takaisin nukkumaan. Yöllä heräsin Balthazarin vikinään ja nousin rauhoittelemaan oudosti käyttäytyvää koiraani. Elokuu oli yöllä vaihtunut syyskuuksi ja ulkona satoi. Lisäsin lisää puuta kaminaan ja luin hieman mökin päiväkirjaa.

“toukokuu 1965. Tänään tuli hyvin silakkaa. Jokke sai kuhan. Jotain raggareita rannat täynnä”

Suljin päiväkirjan. Hetken mietittyäni avasin sen uudelleen ja aloin selaamaan sivuja etsien isäni käsialaa.

“huhtikuun 24 1989. Minä ja pojat jälleen saaressa. Tuula jäi kotiin muihin askareihin. Lahti on sula, mutta siellä täällä pitkin saarta pieniä lumikasoja.”

Tuijotin sanoja tietämättä mitä ajatella. Siirryin takaisin sängylle. Balthazar oli jo rauhoittunut, joskin edelleen hieman hämillään ja haki minusta turvaa. Päästin sen viereeni nukkumaan. Kuuntelin tuulen ulvontaa nurkissa ja jossakin vaiheessa ilmeisesti nukahdin koska kun seuraavan kerran avasin silmäni oli aamu.

Keitin kahvia ja lähdin Balthazarin kanssa kiertämään saarta.

Saavuin keskellä saarta olevan kartanon raunioille. Jäljellä oleva kivijalka vihjaili jotain vanhoista hyvistä ajoista ja talon suuruudesta. Aurinko pilkahteli pilvien raosta, kun yhtäkkiä pilvet repesivät täysin antaen sen loistaa kaikessa suuruudessaan ja voimassaan ennen syksyä. Riisuin takkini ja jatkoin matkaa. Katselin ulapalla kisailevia purjelaivoja jotka nauttivat kesän viimeisistä päivistä ennen syksyä ja talven arkea.

Palasin kalastajamökille ja tarkistin saunan hormit. Päätin kokeilla saunaa myöhemmin illalla. Nousin pohjoiskärjen suurille kallioille ja kalastin itselleni ja Balthazarille illallista. Poltin savuketta ja katsoin kuinka aurinko laski.

Lämmitin saunan ja nautin sen ensimmäisistä löylyistä reiluun vuosikymmeneen. Balthazar istui sen aikaa kuistilla ja läähätti. Paistoin silakat korsista ja ajopuista tehdyllä nuotiolla. Katselin nousevaa kuuta ja tähtitaivasta.

Yöllä heräsin Balthazarin raivokkaaseen haukkumiseen. Nousin tarkistamaan mikä sillä oli hätänä. Koira haukkui ja vikisi ja tahtoi ulos. Avasin oven ja koira syöksyi haukkuen pimeään metsään. Kiroillen vedin housut jalkaani ja lähdin perään. Taskulampun olin kaikessa kiireessä unohtanut mökkiin, mutta kuutamo valaisi polkuja. Yritin kuunnella mistä Balthazarin räksytys kuuluu yrittäen paikantaa sitä ja huutaa sitä palaamaan. Koira ei yleensä käyttäytynyt noin impulsiivisesti. Se ei ollut metsästäjä, se söi kaikkea muuta tapetista jeesusteippiin, muttei koiranruokaa.

Tulin kartanon raunioille ja tajusin etten kuullut enää mitään. Yölinnut olivat hiljentyneet ja auringonnousuun oli vielä aikaa. Metsä ympärilläni oli hiljainen.

Kirosin koirani maan alimpaan helvettiin ja päätin palata kalastajamökille ja paistaa makkaraa tai jotain. Haju houkuttelisi koiran ennemmin tai myöhemmin takaisin. Lähdin vaeltamaan pitkin polkuja, kunnes tajusin että olen eksynyt. Onneksi saari ei ollut iso. Minun tulisi vain löytää vesiraja ja lähteä kiertämään saarta. Jossain vaiheessa saavuttaisin pohjoiskärjen ja kalastajamökin.

Saavuin jollekkin aukealle jonka villiintynyt metsä oli kätkenyt sisäänsä. Kuu valaisi heinänkorret jotka eivät liikkuneet tyynenä yönä. Polku kulki tasan aukion keskeltä.

Keskellä aukiota yhtäkkiä kuulin ikäänkuin jonkun itkua olisi kuulunut tuulen mukana, kun joku tarttui käteeni. Vieressäni seisoi kuvankaunis vaaleahiuksinen tyttö joka hymyili minulle kuollutta hymyään.

Aloin kirkumaan ja säntäsin pakoon.

Juoksin pois aukiolta, juoksin polkua pitkin syvemmälle metsään. Juoksin läpi risukkojen ja loikin yli muurahaiskekojen. Juoksin rantaan ja jatkoin juoksemista rantaa pitkin eteenpäin. Juoksin ja huusin ja juoksin taas. Juoksin niin pitkään kunnes tajusin saapuneeni pohjoiskärjen suuren kallion juurelle. Olin läkähdyksissä mutta jatkoin matkaa. Nousin kallion huipulle. Huipulle josta pystyin näkemään joka ilmansuuntaan. Kuutamon valaisema kallio ja kaukana siintävät kaupungin valot. Istahdin kalliolle. Tunsin tytön kylmän kämmenen jäljet vielä omassani. Katseeni kiinnittyi kallion välissä olevaan koloon. Työnsin käteni koloon ja kaivoin sieltä ulos käärön.

Kääröstä löytyi isäni piippu.

Tuijotin piippua typertyneenä ja sytytin sen. Tupakka maistui hyvältä, eikä ollenkaan kuivuneelta. Saari oli säästänyt sitä minulle.

Balthazar tuli vierelleni ja oli kuin ei olisi ikinä poissa ollutkaan.

Hymyilin ja ehkä hieman itkin onnellisena isäni piippua polttaen ja katsellen merelle.

Ylhäällä taivaalla säihkyivät revontulet.

Helmikuu. Joku reilu kuukausi kääntöön.

Aurinko, ensin harvinainen vierailija on nyt jo hyvänpäivän tuttu.

Helmikuu on aina parempi kun tammikuu. Teemoina talvi. Kylmyys. Kipu.

Lievää kipua kesti aikansa, kunnes se kasvoi helvetilliseksi kivuksi. Kivuksi, joka löi jalat alta ja toi kyyneleet silmiin. Kipu joka kaappasi kaikki ajatukset. Kaiken ajan. Kipu, joka pakotti seinää vasten ettei ollut kuin enää yksi vaihtoehto. Ja hyvä niin.

Oma saamattomuus ja turha pelko pelottaa ja hämmentää joskus minuakin. Ja yleensä lopulta olen tyytyväinen.

Kipu on edelleen jäljellä. Mutta nyt se on reilua kipua. Kipua jonka voin hyväksyä. Ja niin nopeasti kuin nyt arvet yleensä paranevatkaan, se menee ohitse. Ja sitten kaikki on hyvin.

En nukkunut neljään yöhön hyvin. Kunnes sammuin kuin saunalyhty ja heräsin herätyskelloon. Tänään oli ensimmäinen aamu kun en ensimmäisenä tunnistanut kipua. Kunnes aloin räpläämään haavaa.

Tämä menee buranalla ohi. Ja ammattiavulla.

Erikoista on se, että kun kaksi viikkoa kiinnittää kaiken huomionsa johonkin häiritsevään pikkutekijään, josta sitten tulee koko sen hetkinen maailma kunnes ei ole enää muuta, ja kun tämä sitten alkaa väistymään, purkautuu kaikki se energia ja voima aivan ennennäkemättömällä tavalla.

Olen kertonut taas vaihteeksi sairaalatarinoita kaikille jotka niitä jaksavat kuunnella. Ehtoollisviinillä ei kannata purskuttaa suussa olevaa avohaavaa. Siunattu kipu.

Helmikuu on puolivälissä ennenkuin ehdin sitä juuri edes tajuta. Tekisi mieli sanoa että kevät tulee. Ei se tule. Ei vielä. Nyt on talvi. Ja niin on hyvä.

Koska pakkasraja on ylittynyt, ei pulkkamäkeen voi mennä. Sen sijaan värjöttelen kaminan lämmössä ja juon vihreää teetä ja syön kurkkuvoileipää.

Nyt kun voi taas syödä kivutta.

Valkea kaupunki, valkea maa.

Ensin se nitkahti hieman kiertonsa lakipisteessä ja kääntyi hiljalleen paluumatkalle. Maa. Valtaa pitänyt pimeys hieman antoi armoa ja alkoi hiljalleen sataa lunta. Vihdoin ja viimein. Kuin kesällä, ei pimeys ole enää varsinaisesti pimeyttä, vaan jotain valkeaa hohtoa punaisella taivaalla.

Asukkaat linnottautuivat sisätiloihin, kuin salaa toivoen että se menisi yhtä nopeasti ohi kuin se oli tullutkin. Ei se mennyt. Oli valkean maan aika, ja sen se hyvin tiesi. Neitseellinen hanki koki ensimmäiset elonmerkkinsä kun ensimmäiset pipopäät puskivat esiin nietoksesta ja alkoivat raivata tietänsä tai kulkuneuvojansa lumen alta esiin jotta pääsisivät tekemään sitä, mitä nyt yleensä tekevätkään.

Lumenpudottajilla oli taas töitä, eikä kukaan edes haaveillut kaukomaista. Lapiot kolahtelivat pelteihin ja keltaiset varoitusvalot välkkyivät rauhallisessa aamussa. Öisin ei kuulunut muuta kuin narina jalkojen alla ja hiljalleen maahan putoavat jääkiteet.

Jossain kaukana nousi aurinko ensimmäistä kertaa lähes kolmeen kuukauteen.

Onnekkaat.

Muistan sen tammikuisen sunnuntain kun kiipesin ylös kukkulalle tervehtimään tätä jo unohtunutta kumppania. Kunnes sen oli taas mentävä, mutta se jätti lupauksen: Minä palaan vielä.

Valkea kaupunki, valkea maa.

Talvisin ihminen palaa luontoon. Ei yritä voittaa sitä, vaan mukautuu sen oikkuihin. On osa sitä.

Olen seonnut laskuista. Hyvä niin.

Helmikuu on pullakuu…